Lala salama

Ensimmäinen työviikko 26.2. – 2.3.

Tällä viikolla olimme tutustumassa paikalliseen vapaaehtoistyötä tekevään järjestöön, Blue Crossiin. Järjestön toimisto sijaitsee noin 10km päässä Kisumun keskustasta, jonne menimme paikallisella minibussilla, matatulla. Matatuilla on linjanumerot, mutta ei merkittyjä pysäkkejä, joten täytyy vain itse tietää missä pitää jäädä pois. Onneksi paikallinen opettajamme saattoi meidät perille ensimmäisellä kerralla. Täyteen ahdatun matatun kyydissä istuessa tuli jälleen huomattua, että liikenne on täällä kyllä aivan täydellinen kaaos. Sen seassa ajavat matatut, kolmipyöräiset autot eli tuktukit, moottoripyörät eli bodabodat, pyörät, rekat ynnä muut. Ihmisiä juoksee tielle vähän väliä, ajoneuvot ajavat kaistoista huolimatta välillä aivan sikinsokin, tie on päällystämätön sekä kuoppainen. Matkanteko on melko hidasta tietyömaiden, ruuhkien ja useampien pysähdysten vuoksi.

Matkan aikana hiekka pölisee silmiin avoimista ikkunoista ja hiki virtaa. Kaikesta kaaoksesta huolimatta automatkalla tuntuu vihdoin siltä, että nyt olemme siinä mielikuvien Afrikassa, jonka kuvitteli täällä näkevänsä. Ajaessamme poispäin kaupungista maisemat muuttuvat pikkuhiljaa korkeammista taloista ja väenpaljoudesta betonisiin rakennuksiin sekä niiden edustoilla oleviin hökkelikyliin, vähitellen myös peltoihin ja metsiköihin. Teiden varsilla juoksentelee kanoja ja vuohia, lehmät makoilevat puiden varjoissa, naiset kantavat vettä ja ruokaa päänsä päällä, miehet vetävät suuria puu- ja vesikuormia kärryllä, lapset juoksevat ja leikkivät aaltomaisesta pellistä rakennettujen kojujen ja talojen edustoilla. Ilmassa leijuu vahva savu, sillä ihmiset polttavat roskia aamuisin vähän joka kulmalla. Saavuttuamme määränpäähän näemme edessämme hiekkaisen pihan sekä punaisen talon, jonka seinään on maalattu sinivalkoisin kirjaimin ”Kindom Kids Home, Blue Cross Kenya”.

Blue Cross on hyväntekeväisyysjärjestö, joka auttaa pääasiassa 8-14 vuotiaita katulapsia. Kadulle päätyneillä lapsilla on hyvin erilaisia taustoja ja tarinoita, useimmat autettavat lapset ovat poikia. Vanhojen tapojen ja vallitsevan kulttuurin vuoksi he joutuvat herkemmin kaduille kuin tytöt, sillä Keniassa naisen mennessä uusiin naimisiin hänen mukanaan voivat uusioperheeseen muuttaa vain tytöt, poikien kuuluisi muuttaa isänsä luokse. Täällä talon voi rakentaa vain isän omistaman talon viereen, jonka vuoksi pojilla ei ole ”taattua tulevaisuutta” äitinsä kanssa. Useimmissa tapauksissa isät ovat joko kadonneet tai kuolleet, minkä vuoksi pojat joutuvat kaduille, usein myös äidin puolen sukulaisten pakottamana. Osa lapsista on saattanut joutua vanhempiensa hylkäämäksi esimerkiksi suuren lapsimäärän tai kehitysvamman vuoksi, osa on puolestaan lähtenyt tai karannut kotoa vanhempien väkivalta- ja alkoholiongelmien takia.

Blue Crossin tavoitteena on auttaa ja kuntouttaa lapsia siten, että he pääsisivät jälleen asumaan kotona ja käymään koulua. Lasten ollessa kuntoutusjaksolla ohjelmaan mukaan otetut lapset asuvat järjestön tiloissa. Päivisin lapset käyvät koulussa ja heidän edistymistään seurataan säännöllisesti. Sen lisäksi lapsille järjestetään erilaisia aktiviteetteja, kuten peli-iltoja. Jokaisen mukaan otetun lapsen kautta järjestö pystyy auttamaan erilaisista ongelmista kärsiviä perheitä. Lahjoitusten avulla järjestö myös tukee taloudellisesti lasten kouluttautumista sekä tukee lasten vanhempia järjestämällä heille erilaisia kursseja ja luentoja lasten terveydestä, kasvatuksesta ja ravitsemuksesta. Kun lapset ovat valmiita palaamaan kotiinsa tai sukulaistensa luo, kotiutus tehdään vähitellen sosiaalityöntekijöiden ja perheen yhteisten neuvotteluiden jälkeen. Kotiutuksen jälkeen lasten ja perheiden hyvinvointia seurataan säännöllisten tapaamisten avulla.

Työviikon aikana kävimme tutustumassa sosiaalityöntekijöiden kanssa paikalliseen nuorisovankilaan ja kouluihin sekä järjestön seurannassa oleviin perheisiin. Näimme siis paikallisten ihmisten elämää todella läheltä. Suurin osa ohjelmassa mukana olevista lapsista oli vierailujen aikana koulussa. Saimme kuitenkin kuulla perheiden historiasta, tämänhetkisistä kuulumisista, taloustilanteesta sekä lasten koulumenestyksestä. Välillä oli aivan sydäntä särkevää nähdä, kuinka köyhissä oloissa ja ahtaissa tiloissa ihmiset asuivat. Köyhyydestä ja ongelmistaan huolimatta perheet  ottivat meidät lämpimästi ja vieraanvaraisesti vastaan. Monet kertoivat olevansa erittäin iloisia, kiitollisia sekä siunattuja siitä, että vierailimme heidän kotonaan, sillä vieraiden uskotaan täällä tuovan hyvää onnea.

Kuvassa Camilla, joka haluaisi olla isona lentoemäntä.

Järjestöllä on omat sääntönsä, ja ennen kuin lapsi voidaan ottaa mukaan kuntoutusjaksolle, lapsen täytyy sitoutua käymään koulua, mutta myös vieroittua huumeista. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, useimmat katulapset täällä käyttävät bensaan sekoitettua liimaa, jonka ohella usein myös muita huumeita. Katulapsille huumeet ovat ainoa selviytymiskeino, jolla he turruttavat epätoivonsa, surunsa, nälkänsä ja janonsa. Kuten jokainen voi kuvitella, lasten auttamisprosessi on pitkä ja huumeista vieroittuminen on osalla todella hankalaa. Työviikon aikana kävimme tutustumassa katulapsiin sosiaalityöntekijöiden kanssa heidän vakituisessa tapaamispaikassaan Kisumun keskustan puistossa. Sosiaalityöntekijät ovat asettaneet erityiset säännöt myös katulapsia tavatessaan.

Tapaamisten tavoitteena on saada lapset olemaan hetken aikaa ilman liimaa ja he tietävät, etteivät saa työntekijöiden kanssa keskustellessaan impata. Kuitenkin jo alle minuutin mittaisen keskustelun aikana useimmat hamuilevat pulloja ja käyvät hakemassa niitä kätköistään. En voi oikein sanoin kuvailla, kuinka järkyttävää ja sydäntä särkevää oli nähdä nuoria poikia täysin liimasta päihtyneenä ja riippuvaisina. Puistossa istuessamme lapsia alkoi ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Kaikilla oli yllään risaiset vaatteet, joiden alta pilkottivat liimapullojen kaulat. Lapset hengittivät jatkuvasti pulloista, olivat todella likaisia ja heidän verestävät silmänsä kiiluivat surullisesti. Pidempiaikaisen ravitsemuksen puutteen näki laihuudesta, ikään nähden epänormaalista kasvusta sekä iholla olevasta nukasta. 

Kuvassa oikealla oleva poika haluaisi isona olla johtaja.

Saman päivän iltana kävimme myös jakamassa maitoa ja keksejä paikassa, jossa kaupungin katulapset nukkuvat. Menimme sinnekin useiden sosiaalityöntekijöiden kanssa, paikalla oli myös vartijoita. Ennen tapaamista meille kerrottiin, että kohtaamisen tulisi olla erittäin lyhyt, sillä jos se venyisi liikaa, ostamamme ruoat ehtisivät loppua ja tunnelma saattaisi kiristyä erittäin äkkiä. Paikalle tultuamme katulasten ”johtaja” esitteli meille kotinsa, betonirakennuksen kolon, johon kaikki olivat käpertyneet vieri viereen. Tunnelman äkillinen kiristyminen ei todellakaan ollut vitsi, sillä jo hetken päästä huomasimme, että meillä oli liian vähän maitoja ja keksejä lapsiin verrattuna. Ruoat jaettuamme, itsemme esiteltyämme ja muutamat kuvat otettuamme jouduimme poistumaan melko rivakasti kahden sosiaalityöntekijän saattamana. Saavuttuamme turvallisesti kotiin olo oli yhtä aikaa kammottava, kuvottava, äärettömän tyhjä ja avuton. Vaikka tässä yritänkin kokemusta parhaani mukaan kuvailla, oli se kerta kaikkiaan niin surullinen, etten pysty sitä todennäköisesti koskaan täysin realistisesti kertomaan. Kaiken tämän nähtyäni voin vain toivoa, että edes osa lapsista ja nuorista säästyisi kadun karuilta kohtaloilta, saisi joskus katon päänsä päälle ja voisi nukkua yönsä rauhassa.