Icu

Teholla

Akuuttihoitotyön harjoittelun tein teho-osastolla JOOTRH:issa (Jaramogi Odinga Oginga Referral and Teaching Hospital). JOOTRH:in sairaala on huomattavasti isompi ja myös yhtä ”tasoa” parempi kuin KCH (Kisumu County Hospital) minkä huomasi selkeästi yleisistä tiloista ja rakennusten kunnosta. Silti jo osastoilla vierailuilla näki, ettei yleiset hoito-olosuhteet olleet juurikaan sen parempia ainakaan hajuista ja siisteydestä päätellen. Kun astuin teho-osaston vartioiduista ovista sisään, näkymä yllätti kuitenkin erittäin positiivisesti - vastassa oli aivan toisenlainen maailma. Heti ovella oli kiellettyä jatkaa omilla ulkokengillä tehon tiloihin ja ne täytyi vaihtaa työkenkiin. Lattiat olivat siistit, monitorit sekä hengityskoneet lähes samanlaiset kuin Suomessakin. Teholla en enää myöskään tuntenut oloani työvaatteiden osalta erilaiseksi, sillä kaikilla oli yllään ”scrubsit”. Minut toivotettiin heti lämpimästi vastaan osastolle, kaikki olivat todella kiinnostuneita Suomesta ja vaihdostani sekä kokemuksistani täällä. Yleisen ilmapiirin aistin heti avoimeksi, ensisilmäyksellä ei myöskään erottanut kuka oli hoitaja ja kuka lääkäri, sillä kaikki keskustelivat ja nauroivat rennosti keskenään.

Työskentelin ainoastaan aamuvuoroissa, jotka aloitettiin aina samaan tapaan ensin aamurukouksella. Harjoitteluiden aikana huomasi, että täällä uskonto on erittäin vahvasti läsnä myös työpaikoilla. Rukouksen jälkeen vuoro jatkui raportilla, työtehtävien jakamisella sekä hoitosuunnitelman toteuttamisella. Oli ihanan kotoista huomata, että teholla hoitajat tulivat ajoissa töihin ja raporttikin aloitettiin heti työajan alkaessa. Yleensä aamu- ja iltavuoroissa oli neljä hoitajaa sekä yövuoroissa kolme. (Extarnote: täällä ilta- tai yövuoroista ei saa lisiä kuten Suomessa, vaan työtä tehdään samalla tuntipalkalla koko ajan.) Lääkäreitä teholla oli kaksi, kiertojen aikana paikalle saatettiin kutsua myös erikoislääkäreitä potilaan diagnoosien määrittämien tarpeiden mukaan. Teholla oli yhteensä 4 potilaspaikkaa, jossa ideaalisesti hoitaja-potilassuhde oli 1:1. Se ei kylläkään ihan pitänyt yövuorojen, juhlapyhien ja sairastumisten vuoksi.

Ihana mentorini Tabby!

Yleisesti ottaen koko harjoittelun aikana kohtaamani potilaat olivat todella heikossa kunnossa, tajuttomia sekä intuboituja. Vastaanotetuilla potilailla oli mm. seuraavia diagnooseja: vakava malaria, bakteerimeningiitti, pitkittynyt epilepsiakohtaus, traumaperäinen keskushermostovamma kuten selkärankamurtuma ja kallon murtuma, massiivinen leikkausvuoto (esim. keisarinleikkauksesta) sekä hengitysvajaus. Eräänä päivänä osastolle tuotiin myös pahoin synnytyksen aikana hapenpuutteesta kärsinyt vauva, joka menehtyi melko pian pahan aivovaurion vuoksi.

Kuten jo kenties diagnooseista osaa arvata, monenkaan potilaan ennuste ei ollut kovin hyvä. Usein raportin perusteella sai sellaisen kuvan, että potilaat olivat päässeet tai hakeutuneet hoitoon aivan liian myöhään. Usein myös hoitajien ja lääkäreiden kanssa pohdittiin, että syntyneet vammat tai tapahtumat olisivat voineet olla ehkäistävissä ripeämmällä toiminnalla ja paremmilla resursseilla. Harjoittelun aikana valitettavasti tottui siihen, että potilaille ei aina enää ollut mitään tehtävissä ja useita potilaita menehtyikin harjoitteluviikkojeni aikana. Teholla oli myös kaksi pidempiaikaista traumaperäistä potilasta, joita ei uskallettu siirtää muualle, kun pelättiin, että heidän hoitoaan laiminlyötäisiin tavallisilla osastoilla. Lääkäreiden siirtopelko ei ollut mitenkään turha, sillä Erikan ja Sallan puheista päätellen sisätauti- ja kirurgisilla osastoilla potilaiden hyväksi ei voinut aina tehdä paljoakaan resurssien puutteen, yleisen melko piittaamattoman hoitoasenteen ym. vastoinkäymisten vuoksi.

Tässä teho-osaston valmiit ja uudet tilat, joita ei kuitenkaan voida vielä käyttää seinähapen toimimattomuuden vuoksi.

Kisumun piirikunnan sairaalaan sekä JOOTRH:in muihin osastoihin verrattuna teholla oli todella hyvin varusteita kuten hanskoja, maskeja, neuloja, ruiskuja ym. hoitotarvikkeita. Imukatetreita ei luojankiitos säästetty käytön jälkeen seuraavaan kertaan vaan heitettiin roskiin. Jotkin hoitotoimenpiteet suoritettiin kuitenkin juuri niillä välineillä, joita oli sillä hetkellä tarjolla. Esimerkiksi verensokerinmittaus otettiin potilaan sormenpäästä pistämällä varovasti siihen tavallisella ruiskuneulalla. Työskennellessä oppi käyttämään omaa mielikuvitusta ja improvisoimaan. Teholla oli tiettyjä peruslääkkeitä, joita käytettiin esimerkiksi potilaan nukuttamiseen ja relaksoimiseen, mutta suurimman osan potilaalle määrätyistä lääkkeistä joutuivat potilaiden omaiset hakemaan ja maksamaan muiden hoitotarvikkeiden sekä sairaalamaksujen lisäksi. Oli aika karua huomata, että jos omaisten lääkkeidenhakureissu viivästyi tai heillä ei ollut rahaa, myös potilaan hoito viivästyi ja tila monesti kerkesi mennä huonompaan suuntaan. Täällä potilaiden hoidossa on erittäin vahvasti mukana taloudelliset seikat. Potilaan hoitoa, lääkityksiä, kuvauksia sekä muita tutkimuksia suunniteltiinkin pitkälti potilaan ja perheen varakkuuden perusteella.

Suomessa opeteltu akuuttihoitotyön kirjaamis- ja tarkkailutavasta piti myös osittain opetella hetkeksi irti ja omaksua sairaalassa käytettävä rakenne. Aluksi kirjaaminen käsin ja vielä englanniksi tuntui todella vaikealta ja hitaalta. Tehon todella asiantuntevan osastonhoitajan (erittäin perusteellisen) kirjaamisopin jälkeen ei varmaan koskaan ole työpäivän jälkeen väsyttänyt niin paljoa. Sitä seuraavana päivänä kirjaaminen kuitenkin alkoi jo sujumaan, lopuksi hoidinkin jo omia potilaita, kirjasin sekä annoin suullisia raportteja itsenäisesti. Näiden kokemusten jälkeen toivon, että pääsisin Suomessakin hoitamaan englantia puhuvia potilaita, ettei kaikki opittu sanasto pääse unohtumaan. Harjoittelun aikana pääsin osallistumaan myös EKG-koulutukseen, jossa käytiin oikeastaan juuri samoja asioita kuin Suomessa luennoilla. Koulutuksen aikana kyllä viimeistään oli kieli aivan solmussa, sillä anatomia ja fysiologia englanniksi tuntui aika heprealta. Kielivaikeuksista huolimatta koulutus oli todella mielenkiintoinen ja asiantunteva.

Kaiken kaikkiaan tehon harjoittelu oli todella antoisa, opin monia uusia asioita ja pääsin tekemään kliinisestikin haastavia asioita lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Vaikka harjoittelu oli todella opettavainen, se oli myös henkisesti välillä melko raskas. Joidenkin työvuorojen sekä potilaiden kohtaamisten jälkeen olo oli todella voimaton. Harjoittelun aikana kokemiani asioita on jälleen kerran todella vaikea selittää tai sanoin kuvailla, mutta monet potilaskohtalot sekä hoidon epätasa-arvoisuus saivat erittäin monesti ajattelemaan ihmisarvoa sekä sen epätasaista jakautumista maailmalla. Monet asiat ja realiteetit joita oli ennen tänne tuloa ajatellut ja jollain pinnallisella tasolla tiennyt olevan olemassa, iskeytyivät ajoittain vasten kasvoja kuin märkä rätti. Ne tuntuivat todella karuilta ja järkyttäviltä, jymähtivät niskaan voimalla ja ravistelivat ajatusmaailmaa kuin pyörremyrsky. Jos täällä ihminen sairastuu tai joutuu vakavaan onnettomuuteen, monen köyhän elämä tuntui päättyvän käytännössä siihen. Missä siis on oikeudenmukaisuus? Missä on tasapuolinen ihmisarvo?

Harjoittelun aikana tutustuin moniin ihaniin ihmisiin ja työpäivien aikana tuli aina naurettua monet naurut. Huumorintaju teholla oli koko harjoittelun suola, se myös auttoi käsittelemään asioita harjoittelun aikana. Kaikkien äsken avaamieni rankkojenkin ajatusten vastapainona oli onneksi tehon avoin ja lämmin ilmapiiri. Monen vuoron alussa osastonhoitaja painotti hoitotiimille yhteistyön ja ryhmässä tekemisen merkitystä, minkä tärkeyden huomasi näissä olosuhteissa todella hyvin. Siispä, tähän loppuun ajattelin jakaa osastonhoitajan lausumat sanat, jotka herättivät itselläni monta uutta lamppua ajatuksiin ja jäivät vahvasti mieleen. ” When you work in ICU and when you sit in this very table, you can forget your level of education and put away the pride that sometimes comes with different titles. We must take care of these patients like they were our family members, work with our hearts and minds – together. This is the only way we can really help the patients, teamwork is everything here.”