Pole pole

Kisumu County Hospital

Tämäkin postaus tulee kyllä niin jälkijunassa että melkein hävettää! No, kerronpa nyt kuitenkin sairaalaharjoittelusta Kisumun piirikunnan sairaalassa. Harjoittelun olisi tosiaan pitänyt kestää kolme viikkoa, mutta itsellä viikon sairastelun takia päivät jäivät vähemmälle. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme yhdessä paikallisten opiskelijoiden kanssa sairaalaan ja sen eri osastoihin. Menimme sairaalan hallintorakennukselle sovitusti klo 8.30, mutta paikalliseen tapaan orientaatio alkoikin hieman myöhässä (paikallista afrikkalisää rapsakat 2,5 tuntia). Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, ja uskomattominta on kenties ollut se, ettei täällä ”myöhästymistä” todellakaan pahoitella millään tavalla. 

Sairaalan alue on melko laaja ja se muodostuu erillisistä pienemmistä rähjäisistä betonisista rakennuksista, joiden maalit ynnä muut repsottavat vähän joka puolelta. Kaikesta rähjäisyydestä huolimatta alueella on puistomainen aukio, joka tuo onneksi hieman idyllisyyttä paikkaan. Potilasmäärät vaikuttivat jo ensinäkemältä aika uskomattomilta, esimerkiksi naisten ja lasten klinikalla sekä HIV- ja tuberkuloosiklinikalla odotusalueet olivat täyttyneet jo heti aamutuimaan äärimmilleen, päivystyksestä puhumattakaan. Psykiatrisille potilaille oli sairaala-alueella varattuna erillinen rakennus, joka oli erikseen aidattu, vartioitu sekä lukittu suurella munalukolla. Ainakin turvatoimista päätelleen tuli sellainen olo, että psykiatrisia potilaita kohtaan olevat ennakkoluulot ovat täällä omaa luokkaansa.

Vierailimme sairaalassa myös ruumishuoneella, joka ei todellakaan ole kylmiö niin kuin Suomessa. Ruumishuone oli pikkuinen betonitönö, jossa oli kolme erillistä huonetta. Ruumishuoneen vieressä seistessä ei kuumuudesta huolimatta onneksi pahemmin haissut muu kuin voimakas kitkerä savu, joka sai silmät vuotamaan vettä. Pian selvisi, että sairaalasta tulevat jätteet poltetaan ruumishuoneen läheisyydessä, ulkona sijaitsevassa ”jätekeskuksessa”. Kun meille myös kerrottiin, että paikassa poltetaan todellakin aivan kaikki sieltä tulevat jätteet, mukaan lukien lääkkeet, ei ruumishuoneen hajulta säästyminen tuntunutkaan enää kovin voitolta. Siinä vaiheessa kaikki kiristivät tahtia mikä ei kuitenkaan kovin paljon auttanut, sillä tuuli puhalsi sankkaa savua juuri sinne suuntaan, jonne piti edetä.

Ruumishuoneen ja jätepaikan aiheuttama järkytys ei kuitenkaan vetänyt vertoja osastoilla vierailuille. Tähän kohtaan kerron, että itsellä on melko hyvä sietokyky kaikennäköisiin hajuihin, eikä todellakaan ole vielä ollut tilanteita joissa olisi oikeasti tehnyt niin pahaa että olisi noussut oksennusta kurkkuun. Näillä saatesanoilla kenties siis uskotte, kun kerron, että jo miesten sisätautiosaston ovella oleva haju oli kerta kaikkiaan maailman järkyttävin eritekatkujen sekamelska minkä ihminen vain voi kuvitella. Hieman mukavaa ekstraa toi vielä kuumuus ja kosteus, joten oli siinä hieman tekemistä, että sai vierailun ajan naaman pysymään peruslukemilla. Siinä vaiheessa hiljaa mielessä kiitin onneani, ettei miesten sisätautien osasto kuulunut omaan harjoitteluohjelmaan.

Tein sairaalassa avoterveydenhuollon harjoittelua, johon kuului tutustumista päivystykseen, äitiys- ja lasten klinikalle sekä sairaanhoitajan vastaanotolle. Päivystyksessä työskenteli 2-3 hoitajaa sekä 1 lääkäri, potilaiden määrästä en oikein edes osaa antaa arviota. Olin harjoittelemassa pääasiassa triagessa, jossa potilaita pyrittiin jaottelemaan hoidon tarpeen mukaan. Triagen jaottelutoiminta ei ihan kuitenkaan auennut siellä olon aikana, sillä välillä tuntui, että asioita hoidettiin aivan päinvastaisessa järjestyksessä kuin olisin ajatellut. Triagen lisäksi päivystyksessä oli erilliset tilat toimenpiteille kuten haavojen ompelulle, sekä akuuttihuone, joka oli varattu huonokuntoisemmille vuodelepoa vaativille potilaille. Päivystyksen toimintaa voisi oikeastaan parhaiten kuvailla sekavan kaaosmaiseksi. Jonkinlainen logiikka toiminnassa kenties oli, mutta se ei silti ihan itselle harjoittelun aikana selvinnyt eikä sitä oikein osattu selittää, kun siitä kysyin. Potilaita vastaanottaessa hankalinta oli kommunikointi, sillä useimmat potilaat osasivat vain vähän englantia. Eipä siinä auttanut kuin mennä muiden hoitajien mukana ja auttaa parhaansa mukaan, vaikka välillä turhautti niin paljon kun ei pystynyt tekemään juuri mitään.

Muutamien päivien aikana oli pakko tottua siihen, ettei tarvittavia välineitä ollut juuri koskaan saatavilla. Vastaanotimme eräänkin tajuttoman naispotilaan todella heikossa kunnossa, jonka kylän terveysasemalla työskentelevä sairaanhoitaja oli tuonut ovien eteen omalla autollaan. Sieltä potilaan kammettuamme paareille saturaatiot näyttivät 75%, mutta päivystyksen hapenantolaitteet olivat (yllätys yllätys) rikki eikä happimaskeja löytynyt, intubaatiovalmiudesta puhumattakaan. Enpä tiedä olenko koskaan tuntenut itseäni yhtä avuttomaksi, vihaiseksi ja surulliseksi siitä, etten voi auttaa vaikka tietäisin mitä pitää tehdä. Siinä häkellyksissä ja huolissaan potilaan huonosta tilasta en voinut tehdä muuta kuin nostaa sängyn päätyä ylöspäin, mitata vitaaleja soveltaen ja lainaten vieruspotilaan monitoria, sillä nekään kaikki eivät toimineet.

Kaiken lisäksi tuntui, ettei hoitajia juurikaan kiinnostanut potilaan huono tila, vaan he menivät tekemään muita hommia, kuten vastaanottamaan uusia potilaita. Kaiken tämän lisäksi oli karua, mutta erittäin ymmärrettävää huomata, kuinka Suomessa kertakäytettävät hoitotarvikkeet, kuten nielutuubit, happimaskit ja niiden letkut puhdistetaan, kuivataan ja käytetään täällä uudelleen. Kenties arvaattekin, että resurssien puute, perustarvikkeiden puuttuminen ja hanaveden loppuminen oli yhtä aikaa raskasta, mutta kuitenkin todella opettavaista ja silmiä avaavaa. Näissä olosuhteissa pärjätäkseen oli vain pakko ajatella, että teen vain sen minkä pystyn, millä pystyn.

Päivystyksen lisäksi olin tutustumassa lasten- ja nuorten klinikkaan. Klinikka toimii ikään kuin neuvolana, jossa kahden viikon ikäisten lasten kehitystä aloitetaan seuraamaan kasvumittauksin. Klinikalla toimii myös yhden hoitajan (ja opiskelijoiden) pitämä rokotuspiste, jossa rokotetaan lapsia maan ohjelman mukaan. Aina kuitenkaan rokotukset eivät mene ihan niillä aikaväleillä kuin pitäisi, sillä useimmat äidit tulevat pitkän matkan päästä, eikä heillä välttämättä ole rahaa tulla kaupunkiin ohjelman vaatiman aikataulun mukaisesti. Aamuvuoron aikana olin neuvolan ”mittauspisteessä”, jossa vauvoilta ja lapsilta mitattiin paino, pituus sekä MUAC, jolla arvioidaan ja mitataan lasten ravitsemustilaa käden ympärysmitasta yli 6kk ikäisiltä lapsilta. Kuten jo aiemmin sanottu, klinikka oli aina aivan tupaten täynnä, pääasiassa äitejä lapsineen. Aamupäivän aikana laskin, että otin yhdessä toisen opiskelijan kanssa mittauksia yhteensä 85 lapsesta. Ei siis ollut mikään vitsi, että potilaita on paljon.

Harjoitteluun kuului myös työskentelyä sairaanhoitajan vastaanotolla, joka täällä toimii nimellä ”referral clinic”. Vastaanotto on auki arkisin klo 8-16 ja jokaiselle viikonpäivälle on varattuna omat vastaanottoalueensa. Maanantaisin vastaanotolle kutsutaan kirurgiset potilaat, tiistaisin gynekologiset, keskiviikkoisin sisätauteja sairastavat, torstaisin diabeetikot sekä perjantaisin lapsipotilaat. Vastaanotolla toimii vain yksi sairaanhoitaja, joka ottaa vastaan ensin kaikki jonossa olevat vastaanotolle ilmoittautuneet potilaat. Vastaanotolla keskustellaan lyhyesti potilaan voinnista ja mahdollisesta lääkityksestä, jonka jälkeen potilailta mitattiin mm. verenpaine, paino sekä lämpö. Manuaalinen verenpaineen mittaus yli 40 potilaan käynnin jälkeen sujui kyllä jo hyvinkin rutiinilla. Arvojen ja potilaan voinnin perusteella potilaat ohjattiin lääkärin vastaanotolle tai vietiin suoraan sairaalan osastolle. Viimeisenä päivänä hoitaja ilmeisesti luotti taitoihini jo sen verran, että yhtäkkiä vain ilmoitti lähtevänsä käymään kaupungilla asioilla ja jäin huolehtimaan vastaanotosta 1,5 tunnin ajan. Onneksi paikalla oli mukavia lääkäreitä, joilta pystyin kysymään apua.

Avoterveyden harjoittelun lisäksi olin tutustumassa päivän synnytyssalissa/ synnyttäneiden vuodeosastolla sekä leikkaussalissa. Leikkaussali vaikutti olevan puhtain paikka koko sairaalassa, vaikka on ainakin steriiliydessä vielä aika paljon tsempattavaa ja kehitettävää. Meille mm. annettiin tehtäväksi taitella taitoksia, joita myöhemmin huomasimme käytettävän leikkauksissa ns. ”steriileinä”. Katsoimme päivän aikana muutamia leikkauksia, emme oikein kokeneet oloamme mukavaksi mennä mukaan operoimaan. Päivän aikana näimme mm. jalan ”puhdistuksen”, jossa pahoin mädäntynyt haava avattiin ja ihon alta kaavittiin mätää roppa kaupalla. Tapahtuma veti kyllä naaman aika harmaaksi, joten eipä siitä sitten sen enempää.

Kaikesta ”alkeellisuudesta” huolimatta pahimmalta on itsestä tuntunut kylmältä ja tunteettomalta vaikuttava hoitokulttuuri, jossa potilaalle ei juurikaan kerrota mitä tapahtuu tai mitä seuraavaksi tullaan tekemään. Eniten on järkyttänyt nähdä, kuinka esimerkiksi kipua ei täällä saisi näyttää ollenkaan. Ennen tänne tuloa kivunhoito ja sen arviointi on ollut hyvin luonteva ja tärkeä osa hoitotyötä, eikä tällaista toimintatapaa osannut ennen täällä oloa ajatellakaan. Koulutuksen aikana asioista potilaalle kertomisesta ja potilaan tukena olemisesta on puhuttu sen verran monta kertaa, että täysin päinvastainen toiminta tuntui hetkittäin tosi pahalta. Täällä esimerkiksi synnyttävät naiset (eivät ainakaan piirikunnan sairaalassa) saaneet minkäännäköistä kivunlievitystä, siltikään he eivät saaneet ilmaista kipua synnytyksen aikana. Olimme mukana yhdessä synnytyksessä, jossa synnyttävä nainen huusi muutamia kertoja, johon hoitajat reagoivat joko nauramalla tai käskemällä olemaan hiljaa.

Kuten jo kirjoituksen alussa kerroin, myöhästely on täällä tosi yleistä. Myös hoitajat ja lääkärit saattavat tulla jopa tunnin myöhässä töihin, eikä sitä kukaan ihmettele tai kyseenalaista, paitsi me. Kaikki asiat hoituvat työpäivän erittäin hitaasti, eikä kenelläkään ole sen kummemmin kiire minnekään, oli tilanne mikä tahansa. Kaikki toimii aivan niin kuin täällä meille mzunguille aina hoetaan, ”pole pole”. Kaikesta haasteista, shokeista ja todellisista järkytyksistä huolimatta jakson aikana oppi paljon. Kenties niin karua kuin se onkin, täällä erityisesti arvostus suomalaista terveydenhuoltoa ja hoitokulttuuria kohtaan on muuttunut aikamoisesti. Kun on nähnyt inhottavia, surullisia, koskettavia, vaikeita ja väärältä tuntuvia asioita, on itsessä herännyt yhtä aikaa sekä kiitollisuus Suomen hyvästä systeemistä, mutta myös epämääräinen ja epätasa-arvoinen tunne. En enää pysy laskuissa mukana, kuinka monesti olen jo miettinyt, että sanonnassa ”on lottovoitto syntyä Suomeen” kenties pitää paikkansa.